Johtamistaidon Opisto JTO

Huhtikuun puolivälissä maailma menetti yhden nykyajan suurista liikkeenjohtovaikuttajista, kun intialaissyntyinen Coimbatore Krishnarao – lyhyemmin C.K. – Prahalad siirtyi tästä elämästä lähemmäs brahmania San Diegossa Kaliforniassa. Hän ehti luoda merkittävän uran niin johtamisteoreetikkona kuin käytännön konsulttinakin ja tuli muiden ansioidensa ohella nimetyksi peräti maailman vaikutusvaltaisimmaksi bisnesajattelijaksi viime vuonna The Times -lehden toimesta. Itsellenikin tarjoutui tilaisuus vain muutama kuukausi ennen yllättävää poismenoaan kuulla hänen ajatuksiaan Peter Druckerin syntymän 100-vuotisjuhlaseminaarissa Wienissä.

Prahalad tuli laajasti johtamismaailman tietoisuuteen 90-luvun alussa yhdessä entisen oppilaansa Gary Hamelin kanssa kirjoittamiensa tekstien ansiosta. Alussa kirjoittajakaksikko julkaisi hengentuotteensa Prahaladin nimi ensiksi mainittuna, mutta myöhemmin kirjoittajien nimijärjestys julkaisuissa muuttui. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että C.K. olisi johtamismaailman näkijänä ja ymmärtäjänä jäänyt toiseksi Hamelille – ei edes puhujana, joskin hänen rauhallinen, rauhoittava ja puhutteleva esittämistyylinsä poikkesi totaalisesti Hamelin verevästä esiintymisestä.

Resurssi- ja osaamislähtöisten strategiapainotusten lisäksi Prahalad valisti maailmaa ajatuksillaan liikkeenjohtamisesta köyhyyden poistajana. Tässä olikin vahva yhteys samaisen Peter Druckerin ajatuksiin, joka myös koki, että johtamisen onnistumista pitäisi arvioida sen perusteella, kuinka hyvin se on onnistunut tuottamaan hyvää yhteis- ja ihmiskunnalle yleisesti. Ja mikäs sen parempaa hyvää olisi kuin köyhyyden poistaminen.

Valitettavasti kumpikaan herroista ei voisi olla tänä päivänä pelkästään tyytyväinen johtamisen tähänastiseen suoriutumiseen.

Minun käsitykseni mukaan Drucker uskoi, että hyvän johtamistyön ja ihmiskunnan hyvinvoinnin välillä oli olemassa yhteys ja että hyvää johtamistyötä voi jokainen tehdä nykyisessä kontekstissaan. Maailman parantaminen lähtee siis arkisesta johtamisesta. Prahalad puolestaan esitti köyhän väestönosan – jota hän nimitti pyramidin pohjaksi – näkemistä suurena ja tärkeänä kohdemarkkinana, jolla on yhteenlaskettuna huikeat tarpeet, joskin yksilöinä hyvin niukka maksukyky. Sen sijaan että yritykset pyrkivät tyydyttämään aina vain hienostuneempia asiakastarpeita kuluttajapyramidien huipuilla, tulisi niiden nähdä tuo mittaamattoman laaja markkina ja luoda sen tarpeille ja maksukyvylle sopivia tuotteita.

Samalla kun bisnes kasvaa, se siis poistaisi suurta epäkohtaa, köyhyyttä. Tietysti tässä on kysymys oman oksan sahaamisesta, sillä sinä päivänä kun viimeinenkin köyhä lakkaa olemasta köyhä, loppuu myös kyseinen markkinasegmentti. Ikävä kyllä, tämän skenaarion toteutuminen on yksi epätodennäköisimmistä asioista maailmassa. Eli köyhyyttä poistavalle liiketoiminnalle on ainainen tilaus.

Mutta on köyhyysbisneksessä onnistumisiakin. Mikrolainat eli länsimaisen pankkikäsityksen mukaan luottokelvottomille ihmisille myönnetyt pienet rahaluotot ovat toimineet kehitysmaissa jo vuosikymmenten ajan parantaen kymmenien miljoonien ihmisten elintasoa. Niiden idea samoin kuin vaikutus on suurenmoinen. Siinä missä hyvinvointivaltiossa elävä keskituloinen kansalainen tarvitsee elintasonsa oleelliseen parantamiseen yli kymmenen tuhannen euron tai dollarin arvoisen lisän, riittää puutteellisissa oloissa elävälle samankokoisen elintasoharppauksen saavuttamiseen murto-osa tästä. Tämän liiketoimintainnovaation merkityksen tunnusti Nobel-komiteakin vuonna 2006 myöntäessään rauhanpalkinnon bangladeshilaiselle Muhammed Yunusille.

Toinen hyvä esimerkki johtamisosaamisen hyötykäytöstä taistelussa köyhyyttä vastaan on pienten alkutuotantoyritysten verkottaminen yhteen siten, että niiden muodostama yhteisö voi saada pääsyn merkittäviin jakelukanaviin, joiden toisessa päässä on runsaasti maksukykyisiä asiakkaita. Hyöty kulkee siis suurilta kulutusmarkkinoilta tuottajalle, joka yksin olisi kyvytön saamaan tuotteitaan kaupaksi omaa lähipiiriään kauempana. Edelleen taloudellinen hyöty kulkeutuu tuottajan työllistämille, niukan toimeentulon kanssa kamppaileville työntekijöille. Mitä lyhyempi ketju tuotannosta markkinoille on, sitä tehokkaammin elintasokuilu ääripäiden välillä umpeutuu. Pelisääntöihin kuuluu tuottajan sitoutuminen henkilöstönsä taloudellisen ja muun hyvinvoinnin lisäämiseen. Tällaisesta onnistuneesta, pitkään vaikuttaneesta hankkeesta käy esimerkiksi Brasiliassa toimiva ja maan suuria elintasoeroja pienentävä Caras do Brasil -ohjelma.

Mutta kovin tuntuvat nämä maailmanparannuspyrkimykset mitättömiltä tempuilta koko ihmiskunnan mittakaavassa. Luulisi, että viimeisen sadan vuoden aikana kehitetty liikkeenjohtoviisaus pystyisi parempaankin.

Olisiko niin, että Suomessakin johtaminen olisi kansallisessa mittakaavassa jo merkittävän tehtävänsä tehnyt, ainakin yhden sellaisen? Siis saanut aikaan elintason, josta meillä nyt on mahdollisuus nauttia. Ilman johtamista ei Suomea olisi sotien jälkeen uudisasutettu, teollistettu ja jälleenrakennettu. Se oli aikansa suomalaisen unelman toteuttamista, jonka hyödynsaajana oli yhtä lailla kansalainen kuin kansakuntakin. Varmasti joukossa oli paljon nykykäsityksen mukaan huonoakin johtamista, mutta kokonaisuutta voidaan pitää voittopuolisesti onnistuneena.

Ja olisiko myös niin, että tällä hetkellä meidän suomalainen unelmamme, jonka toteuttamiseen me johtamista tarvitsemme, on enemmän tai vähemmän hukassa? Puhe innovaatio-Suomesta ei ainakaan vielä innosta ja kosketa siinä määrin, että kansa löytäisi siitä oman unelmansa. Maata parantavalle johtamiselle ei siis juuri nyt ole tilausta. Onneksi maailman mittakaavassa tehtävää edelleen riittää.

Kommentteja (1)