Johtamistaidon Opisto JTO

Hämmästyin luettuani 3.11. Aamulehdestä päätoimittaja Matti Apusen Ylänurkka-kirjoituksen. Apunen kertoo saaneensa kutsun EK:n ja JTO:n 17.11. järjestämään Työhyvinvoinnin foorumiin. Jatkoksi hän toteaa yksikantaan ”En ajatellut mennä.” Minua hämmästytti Apusen pelkän kutsun perusteella tekemä johtopäätös, että foorumista ei saa mitään irti. Hänen kokemuksiinsa perustuva mielikuva tällaisista seminaareista on, että siellä yleisö räplää puhelimiaan ja puhujapönttöön nojaava konsultti julistaa ”kaikille hyvä olo” –sanomaa. Erityinen antipatia Apusella näyttää olevan Mauri Pekkarista ja Leif Fagernäsia kohtaan, ainakin kun mainitut nimet yhdistyvät työhyvinvointiin. Heillä kun olisi ollut yllin kyllin mahdollisuuksia vaikuttaa suoraan suomalaiseen työelämään.

Tamperelaisena, ahkerana Aamulehden lukijana ja Apusta muutenkin julkisissa keskusteluissa seuranneena olen oppinut pitämään häntä oivaltavana ja älykkäänä henkilönä. Tällainen ”Ei mitään hyvää koskaan auringon alla” –tyylinen kirjoitus vaikuttaa enemmänkin ikivalittajan tunneperäiseltä purkaukselta. Apusta tuntuu ärsyttävän oma tietoisuus siitä, että työhyvinvointi on asia, josta kukaan ei voi puhua muuten kuin yksimielisesti ja myönteisessä valossa. Hän itse tarjoaa työhyvinvoinnin kehittämisen lähteeksi rajojen asettamista, oppipaikaksi seminaarin sijaan ala-asteen opettajainhuonetta ja menetelmäksi puhumisen sijasta tekemistä sekä esimiehen ja alaisen keskinäistä, avointa silmiin tuijottamista.

Muutamaa asiaa Apusen jutussa on ehdottomasti kommentoitava. Ensinnäkin riemunkiljahdus: kunpa työhyvinvoinnin turvaaminen olisikin niin yksinkertainen asia, että sen toteutuminen riippuisi vain muutamasta henkilöstä! Työhyvinvoinnin tekijöinä on kuitenkin tarkasteltava poliittisia ja työelämän vaikuttajia, esimiehiä, asiantuntijoita ja työntekijöitä niin yksittäisinä toimijoina kuin yhteisöinäkin, mediasta ja tutkijoista puhumattakaan. Vaikuttajat luovat puitteet, normit ja säädökset sekä vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen ja asenneilmastoon. Esimiehet kaikilla hierarkian tasoilla määrittävät työn ulkoiset puitteet sekä sen, mitä kussakin organisaatiossa suhteessa toisiin yhteisön jäseniin saa ja ei saa tehdä tai sanoa. Asiantuntijat ja työntekijät omalla toiminnallaan tekevät oman, toistensa ja esimiestensä hyvän työelämän mahdolliseksi tai mahdottomaksi usein riippumatta siitä, mitä muut edellä mainitut tahot ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Kaikilla on lusikkansa työelämän hyvinvoinnin sopassa. Seuraavaksi onkin esitettävä toivomus, että Apunen lukisi seuraavan kutsunsa hieman huolellisemmin. Kyseinen foorumi on suunnattu ylemmälle johdolle, vaikuttajille ja medialle! Apusen tarjoamat lääkkeet on suunnattu esimiehille, asiantuntijoille ja työntekijöille. Kenties tahtomattaan Apunen samalla kieltäytyy tunnustamasta sitä tosiasiaa, että työhyvinvointiin ja yleensäkin aineettomaan pääomaan panostaminen on tuottavaa.

Entä media ja tutkijat? Molemmat vaikuttavat työhyvinvointia koskevaan yleiseen tietoisuuteen ja myös suoraan käytäntöihin tuottamalla ja välittämällä tietoa. Yksi seminaarin puheenvuoron käyttäjistä on Työterveyslaitoksen professori Gay Ahonen. Saman talon vanhempi tutkija Jari Hakanen on omissa kirjoituksissaan todennut työelämässä tosiasiassa enemmän koettavan hyvin- kuin pahoinvointia. Pahoinvointi on vain perinteisesti ollut mediaseksikkäämpi aihe. Uskaltaako kukaan, erityisesti näinä lomautusten ja irtisanomisten ankeina aikoina tunnustaa kokevansa nimenomaan työhyvinvointia, saati sitten suoranaista työimua, iloa työstä? Mikä media uskaltaisi yleisen pahan paatoksen rinnalle tuottaa tätä toivon sanomaa, vaikka se ei olisikaan niin myyvää?

Yksi kirjoituksen innoittama ajatus on teoreettisempi. Entä jos tosiaan lakkaisimme pohtimasta asioita ja vain tekisimme niitä? Näin voisimme kertaheitolla julistaa sodan klassiselle tietoisuuden ja toiminnan vuorovaikutukselle - me vain toimisimme. Entä pragmatismin syvin olemus, se että käytännön toiminta edellyttää perusideaa, teoriaa tai ajatusta suunnasta, joka ajatus jalostuu käytännön tekemisen kautta – romukoppaan ja hihat vain heilumaan! Ajatus pelkästään tekemällä vaikuttamisesta on eräällä tavalla omalaatuinen, joskaan ei aivan nobelin arvoinen.

Suosittelen että edelleenkin järjestämme seminaareja, valmennuksia, coachausta ja vastaavia, jotta itse kukin tahoillamme saisimme ravistella työelämään liittyvää tietoisuuttamme ja sitä hyödyntäen muuttaa työelämän arkeen liittyviä ajattelu- ja toimintatapojamme. Useinhan asia toimii myös päinvastoin, muutamme ensin toimintaa ja vasta myöhemmin tulemme tietoisiksi uusien toimintatapojemme merkityksistä. Kollegani Jorma Makkosen mukaan savolaiset sanovat, että pisin matka ihmiselle on matka sanoista tekoihin. Näin se vaikuttaa valitettavan usein olevan, puhuttiinpa sitten työhyvinvoinnista, tuottavuudesta, laihduttamisesta tai mistä tahansa muutoksesta. Emme kai me sen vuoksi lakkaa yrittämästä! Ehkä kaiken yrittämisen jälkeen jossain vaiheessa jotain olisi niin valmiina, että Suomen kaikki apuset voisivat lukea työpostinsa ärsyyntymättä. Vai voiko työelämä tai elämä yleensäkään koskaan tulla sellaiseksi - valmiiksi

Kommentteja (0)