Työtä ja tuskaa?

12.8.2010 

Nyt on jälleen se aika vuodesta, kun meistä työssäkävijöistä suuri osa on juuri palannut työhön kesälomilta. Itsekin olen ehtinyt vasta reilun viikon ajan taas totutella tavanomaiseen työrytmiin. Lomalta palaaminen saa pohtimaan työn merkitystä sekä itselle että muille. Aika moni tuttava ja kollega kertoi erityisesti tänä kesänä työhön paluun olleen vaikeaa, kun lämmin kesä vielä vaan tuntuu jatkuvan. Siten vapaakin vielä maistuisi. Myös medioissa on näihin aikoihin käyty ahkerasti keskustelua aiheesta: Joka neljäs työntekijä haluaisi vähentää työntekoa ja lisätä vapaa-aikaansa (HS Kuukausiliite elokuu 2010). Myös tarve jatkuvaan kasvuun yhä useammin kyseenalaistetaan, ja niin sanotut
”downshiftaajat” eli työelämän ja elämän ”hidastajat” ovat nousseet esiin tarinoineen vaihtoehtoisesta rauhallisemmasta elämäntavasta. Samoissa yhteyksissä nousevat toisinaan esiin kysymykset työelämän realiteeteista: kansantalouden tarpeesta saada meidät jaksamaan entistä pidempään töissä, mutta samalla sen toteuttamisen vaikeudesta. Kaikki tämä antaa jotenkin tuskaisen kuvan työn tekemisestä. Vain mediaa seuraamalla saa työelämästä helposti sen kuvan, että töitä tehdään enemmän kuin koskaan, ja että työ myös kuluttaa ja rasittaa useita sen tekijöitä kohtuuttomasti, ja että ratkaisu voisi olla vähempi työ ja kasvusta luopuminen jopa kansakunnan tasolla.

Elokuun Hesarin kuukausiliitteessä toimittaja Anu Partanen pohtii jutussaan ”T ervetuloa töihin” työaikaa, työn tekemisen merkitystä ja hyvinvointivaltiota varsin monipuolisesti ja realistisesti. Erityisesti mieleeni jäi se, että aina 1990-luvulle saakka työntekoon käytetty aika ihmisten elämässä on vähentynyt, ja sen jälkeen se on pysynyt suhteellisen vakiona. Ja Suomessa työhön käytetty aika edustaa eurooppalaista keskitasoa. Samaan aikaan huoltosuhde, eli työllisten määrä suhteessa eläkeläisten määrään on kehittynyt rajusti pienemmäksi. Kuitenkin monet meistä haluaisivat tehdä vähemmän töitä, ja olisivat valmiita luopumaan myös talouskasvusta. Toisaalta hyvinvointivaltiostamme ja julkisista palveluista ei ole oikeastaan kukaan valmis tinkimään. Ongelmaksi muotoutuukin juuri tämän yhtälön mahdottomuus. Kaikki artikkelissa haastatellut asiantuntijat toteavat tavalla tai toisella sellaisen yhtälön mahdottomaksi, että työntekoa voitaisiin vähentää ja kasvusta tinkiä säilyttäen kuitenkin nykyinen tai jopa nykyistä parempi hyvinvointivaltio julkisine palveluineen.

Kyseisessä jutussa selitetään myös varsin ymmärrettävästi miksi julkisen sektorin kustannukset tuppaavat miltei väistämättä aina kasvamaan. Toinen syistä on se, että julkinen sektori edustaa suurelta osin palvelualoja, joilla tuottavuuden tehostaminen moninkertaiseksi on mahdotonta (koulutus tai hoitotyö vaan yksinkertaisesti vaativat tietyn määrän henkilökohtaista työpanosta ja aikaa), mutta julkisenkin palkkakehityksen on kuitenkin seurattava muun työelämän palkkakehitystä. Toinen syistä on puolestaan se, että mitä korkeampi elintasomme ja hyvinvointimme on, sitä enemmän tuppaamme vaatimaan julkiselta sektorilta: uusia moottoriteitä, ratoja, terveydenhuollon teknologiaa ja niin edelleen. Jotta tämä jatkuvasti kasvava julkinen sektori kyetään rahoittamaan, tarvitaan siis jatkuvaa kasvua yksityiseltä sektorilta. Ja sen vuoksi tarvitaan sekä riittävä määrä (vähintään nykyinen) työn tekemistä että lisäksi jatkuvaa työn tuottavuuden kehittymistä. Toisin sanoen ei riitä, että pitäisimme saman soppakattilan jatkuvasti porisemassa, vaan tarvitaan myös jatkuvasti uusia reseptejä. 

Kuinka saisimme lisää rakentavia ja realistisia näkemyksiä ja malleja julkisuuteen hyvinvointivaltion ja kasvun kohtuullisesta suhteesta? Aitoa arvokeskustelua vaatii se, että olemmeko kenties valmiita tinkimään sekä työn määrästä että hyvinvointivaltiosta. Luulen, että aika harva sitten kuitenkaan todella on siihen valmis. Downshiftaaminen on todennäköisesti tulevaisuudessakin vain harvojen valinta.

Todelliseksi haasteeksi siten jääkin, että kuinka saamme työstä ja sen tekemisestä niin mielekästä, että työtä jaksetaan sekä hyvillä mielin tehdä suurin piirtein nykyinen vuosittainen määrä että jatkaa työn tekoa riittävän pitkään kokonaisuudessaan?

Ainakin jälkimmäiseen voimme itsekin vaikuttaa. Työhän on paljolti sitä ja sellaista miksi me kukin sen valinnoillamme ja toiminnallamme teemme, ja kiinni siitä, kuinka työyhteisöömme vaikutamme. Siksi työn aloitus, ja kenties jo taittumassa oleva laskusuhdannekin voivat olla hyvä ajankohta kullekin työntekijälle ja työyhteisöille pohtia, kuinka teemme työstä mielekkään osan kunkin elämää ja samalla turvaamme hyvinvointivaltion edellyttämän riittävän tuottavuuden ja kasvun tason työpaikoillamme. Olisihan se aivan loistavaa, jos työhön ei edes lomalta palatessa liittyisi kovin suurta tuskaa (siitäkin huolimatta, että joku toimittaja piti työhönpaluutuskaa ennen kaikkea merkkinä onnistuneesta lomasta eikä suinkaan surkeasta työelämästä!). Eli tuskasta huolimatta, työn iloa kaikille meille onnellisille, joilla työtä on!

Kommentoi kirjoittajalle täällä !